En pidä runoudesta. Noin yleensä. Pidän kyllä haikuista ja tankoista. Minulla synkkaa niiden kanssa. Hetken tunnelmallisuus on se yhdistävä tekijä. Lisäksi haikut ovat mukavia, koska ovat lyhyitä. En jaksa lukea pitkiä tekstejä. Mielestäni sanottava asia on osattava tiivistää, löytää sen ydin. Toisesta näkökulmasta katsottuna olen vain laiska, tai siis, rakastan joutilaisuutta.

Tutustuin ensimmäistä kertaa haikuihin kesällä 2005, jolloin kirjoitin ensimmäiset säkeistöni. Olin sitä ennenkin tietty tietoinen haikujen olemassaolosta. Muistan lukeneeni muutaman lukioaikanani ja jättäneen asian sikseen. Olin nyt siis palannut Kiinasta opiskelemasta ja kesän ihanuudessa halusin jotenkin kirjata ylös kokemuksiani. Tiskatessani kuulin radiosta Arto Lapin haikuja ja silloin ne kolahtivat täysillä. Lainasin haikurunokirjoja ja rakastuin enemmän. Silloin taisin juuri miettiä tunnelman käsitettä noin niin kuin taiteelliselta kannalta. Kirjoitin muutaman haikun Kiinan muistoista, ja se jäikin siihen vähäksi aikaa.

Vuoden vaihteessa olin töissä, joka raastoi hermojani. Lähinnä sen tylsyys. Talvisin olen muutenkin melankolisempi ja ahdistuneempi. Päätin pysyä järjissäni kirjoittamalla lisää haikuja. Otin tavoitteekseni kirjoittaa yhden haikun (tai tankan) joka työpäivä. No, sillä tiellä olen edelleen, vaikkakin työt ovat loppuneet. Perehdyin enemmän japanilaiseen runouteen, sen historiaan. Minulle haikut ovat tapa tarkastella maailmaa, omanlaisensa perspektiivi. Niissä monissa piilevä hetkellisyyden filosofia on jaksanut minut yli rasittavien elämäntilanteiden. Jossain vaiheessa ahdistuin kun yritin täyttää vaatimukseni kirjoittaa runoja joka päivä. Sehän ei ole ollenkaan tervettä ja järkevää. Päätin höllentää itselleni asettamia vaatimuksia. Sillälailla rehkien kirjoittaminen alkaa pian käymään työstä. Ja sehän on vastoin kaikkia joutilaisuuden periaatteita!