Aikaisemmat runot maaliskuulta 2006
(ilmestyneet edellisessä blogissa)
Perjantai 31.3.2006
aamulla löydän
lumessa sikin sokin
jäniksen jäljet
Torstai 30.3.2006
Viimeinen koulupäivä
Tänään oli luokkamme viimeinen yhteinen koulupäivä. Kaikki toistelivat
yhdessä koko päivän sitä. Vasta harjoituksista kotiin palatessa
ymmärsin todella asian. Olin ystävieni kanssa menossa juhlistamaan
tapahtumaa tuopillisella. Lunta tuiskutti sakeana, maa oli valkoinen ja
hiljainen. Neljä vuotta olemme olleet niin paljon yhdessä. He ovat
tulleet minulle tärkeiksi, vaikka alkuvaiheessa olin paljolti omissa
oloissani. Miksi minun piti niin myöhään vasta ymmärtää kuinka paljon
voin jakaa heidän kanssaan, jos vain antaudun ja olen oma itseni.
Tuleeko toista tällaista yhteisöä minulle enää vastaan. Tulenko
tapaamaan heitä kaikkiakaan koskaan. Minulle tulee ikävä vielä monta,
monta kertaa.
Viimeinen hetki
ennen eroamista
lunta kasvoilla
Keskiviikko 29.3.2006
[ote päiväkirjasta]
(...) Illalla palatessani kotiin istuuduin puiston penkille lepäämään,
kun olin kävellyt koko kotimatkan raskasta taakkaa kantaen. Oli niin
rauhallista. Uusi lumi oli peittänyt kaiken alleen. Suntin jäällä oli
kissan tassunjälkiä. Ne voivat käyttää sitä oikoreittinään. Hetken
kuluttua tulikin kissa, joka ylitti Suntin, oli matkalla jonnekin.
Kissa piti kamalaa mekkalaa, kuulin sen äänen vielä kaukaisuudestakin.
Ehkä voisin sittenkin alkaa munkiksi. Kaikki tämä kärvistely johtuu
varmaan elämänjanostani. Voisin sammuttaa sen ja miettiä kuinka puu
kaatuu metsässä. Sillä onhan tämä yhtä tyhjän kanssa. Kuinka monta
ihmistä on tälläkin hetkellä, joka suunnittelee jo hautajaisensa. Ja
yhtä "erityisen parasta ihmistä" kohden on tuhat lahjatonta surkimusta.
Olen yksi sellainen, joka saa näyttämään erityisen parhaan ihmisen
vieläkin hohdokkaammalta. Elämänjanon ohella on kyseessä myös
alitajuinen rajallisuuden ymmärtäminen, kuolemanpelko. Siitä kumpuaa
tarve jättää merkki itsestään maailmaan, jotta kuoleman hetkelläkin voi
tuudittautua ajatukseen, että elän ihmisen mielissä. Kuinka turhaa
kaikki onkaan. Kaikki merkit tulevat ajan saatossa tuhoutumaan ja
lopulta kukin meistä katoaa, kuka hitaammin, kuka nopeammin,
ihmitsenkin mielistä. Juuri tämä nykyhetki tuntuu äärimmäisen
tärkeältä, mutta lopulta kaikki on poissa.
surkutellessa,
kulkukissa valittaa
vielä isommin
Tiistai 28.3.2006
tuulee mereltä
pilvet matkaavat itään
viekää mennessä!
Maanantai 27.3.2006
Takana pitkä
päivä. Sänkyni, ota
jo syleilyysi!
Sunnuntai 26.3.2006
tehtaan piippujen
kaksi savupatsasta
muuten pilvetön
Lauantai 25.3.2006
Hyytävät viimat
rommiteetä lääkkeeksi
vilua vastaan
Perjantai 24.3.2006
Kesä
iltaruskossa
pelikaani tepsuttaa
myöskin rannalla
[Portugalissa]
Torstai 23.3.2006
Kesä
kesäiltana
lepään parvekkeellani
pääskyt taivaalla
Keskiviikko 22.3.2006
Kesä
sudenkorento
batiikkipaidalleni
tahtoo vain tulla
Tiistai 21.3.2006
"Muista keksimäsi asiat!" Tuollaisen ohjeen keksein itselleni joskus.
Kunpa ei aina tarvitse oppia kantapään kautta, vaan oppia muiden
kantapäistä. Tai jos oppisikin omien jalkojen kautta, niin kunpa
muistaisi ne opetukset. Tuo teksti (monen muun opetuksen ohella) tulisi
tatuoida ihooni. Meillä kaikilla on varmasti omat hiljentymisen ja
rauhoittumisen rituaalit tai tavat, jotka poistavat kiirettä ja
ahdistuneisuutta. Mutta mikä siinä on, että silloin kun ihminen on
kiireisimmillään niin hän tinkii eniten juuri noista voimaa-antavista
asioista. Juttelimme juuri ystävien kesken, että jos nyt vihdoin
alkaisi kunnolla sen "munkkielämän", eli heräisi kuudelta aamulla,
tekisi joogat, meditaatiot ja fyysiset harjoitukset ja söisi
terveellisesti. Haluaisin lisätä vielä siihen, että illat tulisi jättää
rauhoittumiselle. Kello yhdeksän jälkeen ei tulisi miettiä mitään
koulu- tai työasioita, vaan paneutua hyvään kirjaan tai elokuvaan. Se
ei varmasti ole mitenkään pois ihmisen tehokkuudesta, vaan päinvastoin,
antaisi enemmän. Ei se pelkkä nukkuminen riitä. Nyt aion levätä tämän
illan ja tehdä aamulla sitten tarvittavat asiat.
oi punainen tee!
Etelä-Afrikasta
nyt huulillani
Edelliseen taiteilija-merkintääni haluaisin mainita vielä yhden
taiteilijoiden kirouksen; tulosvastuullisuuden. Enää ei riitä, että
itseään ilmaistaan noin niin kuin fiilispohjalta, vaan siitä täytyy
tehdä jatkuva prosessi, ja luova ollaan, vaikka sitten pakolla. Asia on
mutkikas. Toisaalta pakko ajaa tekemään uutta ja pitää liikettä yllä,
kasvussa (joudunhan minä pakottamaan laiskan kroppani liikkeelle aina
bodatessanikin), mutta toisaalta se voi myös synnyttää paljon roskaa,
kun täytyy väkisin täyttää joitain kiintiöitä. Sitä vähän pelkään tässä
haikujakin kirjoitellesani. Että on niin kuin pakko-pakko havannoida
maailmaa niin pirusti ja sitten sitä jäsennellä sanoiksi, että tulee
ihan hulluksi, eikä lopulta saakkaan mitään aikaan.
Maanantai 20.3.2006
Kuka on taiteilija?
Olenko minä taiteilija? Oletko sinä taiteilija? On yksinkertaista
määritellä vaikka kuka on opiskelija tai Suomen kansalainen, mutta
sitten kun tulee puhetta taiteilijasta niin heti tulee kinaa. Sen minä
kyllä lapset sanon, että älkää ikinä missään nimessä alkako
taiteilijoiksi. Minä tiedän koska olen sellainen, ja sen tunnistaa
siitä että minulla on ylimääräistä tuskaa, ahdistusta ja mielen
levottomuutta, jota taiteilijoilla tunnetusti esiintyy. Minä toivon
pääseväni siitä vain eroon. Nykypäivän taiteilijoilla on jopa vielä
huonommin kuin ennen. Poissa ovat ne ajat jolloin taileilija oli vain
maaninen juoppohullu, joka sotkee maaleja kankaalle. Nyt taiteilijan
pitää jatkuvasti pohtia ja tutkia itseään, taidettaan ja maailmaa.
Taiteilijan pitää jatkuvasti tarkkailla ja havannoida ympäröivää
todellisuuttaa, ja itseäänkin, saadakseen materiaalia luomiselleen.
Joskus se menee jo ihan kamalaksi, kun koko ajan miettii, kuten
Tsehovin Trigorin, että tuossapa on mielenkiintoinen sananparsi,
täytyypä sitä käyttää jossain. Elämän hienoissa huippuhetkissäkin sitä
vain miettii, miten minä teen tästä taidetta. Minä ainakin haluan
päästä siitä eroon. Haluan niin voimakkaita kokemuksia (tai
mielentyhjentävää meditaatiota), että pääsen kaikesta ajattelusta
eroon. Ja kamalinta on, että jonkinlainen taiteilijan rooli kulkee koko
ajan mukana, eikä siitä pääse millään eroon. Kun taiteilija kokoontuu
toisten taiteilijoiden kanssa yhteen he puhuvat taiteesta ja
taiteilevat. Mutta sitten kun taiteilija menee muiden ei-taiteilijoiden
joukkoon on hän yhä taiteilija. Hän niin sanotusti jalkautuu,
tavallisten ihmisteen joukkoon, haistelemaan, etsimään ja tutkimaan
jotain autenttista, kansanomaista, josta on taiteilijoiden piirissä
jäänyt paitsi, ja josta sitten taiteilla lisää. Hitto, minä haluan
mennä pelaamaan vain biljardia kapakkaan, pitää hetken hauskaa, enkä
ajatella taidetta yhtään kenenkään kanssa. Haluan eroon ajattelusta,
edes hetkeksi.
Tavumääriä
mietin vain, ja unohdin
auringonlaskun
Ja vielä; miettikääpä sanaa taiteilija. Se on jotain sama kuin
harrastelijassakin, joka on kiinnostunut, mutta tekee jotain vähän
sinnepäin. Samoin näyttelijä, joka on muistuttaa vähän kuin
vilauttelijaa; minä nyt tässä vähän näyttelen teille tämmöstä roolia.
Nykyinen koulutukseni ei anna minulle taitoja edes noihin
arvostettuihin lajeihin, minä osaan vain vähäsen kaikesta jotain.
Minusta tulee isona OHJAILIJA.
Sunnuntai 19.3.2006
Kyllä se kiire
helpottuu: haudassa saa
olla rauhassa
Lauantai 18.3.2006
räntää ja loskaa
tein parhaani, siltikin
sukat märkinä
Perjantai 17.3.2006
Uutta ja vanhaa
Täällä olohuoneessa on ylt'ympäriinsä paperilappusia joihin olen
kirjoitellut haikujani. On paperiarkkeja joihin olen ajan kanssa
rustaillut irrallisia säkeitä ja lauseita. Joskus iskee myös
inspiraatio kuin tyhjästä ja silloin täytyy ajatukset laittaa mihin
tahansa saatavilla olevaan paperinpalaseen; laskun kirjekuoreen,
kirjasto- tai kauppakuittiin, tai sanomalehden reunaan. Joskus
aivoitukset ovat niin hyviä, että haikun ilmestyttyä mieleen on
tavumääräkin juuri kohdallaan. Eilen illalla lukiessani kirjaa huomasin
että olin kirjanmerkiksi laittanut ostoslaskun, johon olin rustaillut
jonkun runon. Itseasiassa se oli haiku, jonka olen tänne galleriaan jo
laittanut, mutta se on sellainen kertomani kuin salama kirkkaalta
taivaalta -runo. Myöhemmin unohdin sen (kirjan väliin) ja yritin
muistella miten runo meni, mutten millään keksinyt sitä uudelleen. Tein
siitä uuden version, johon en kuitenkaan ollut niin tyytyväinen. Laitan
tähän nyt sen kirjan välistä löytyneen vanhemman version, ja uudemman
version voitte lukea päiväyksen ma 13.3. kohdalta.
Vietän sunnuntain
pölyn laskeutumista
katsellessani
Ja laitetaan jotain uuttakin... Näkymä kesältä.
kärpäset tulleet
rappukäytävän vangit
huomenna kuolleet
Torstai 16.3.2006
Vuosi sitten tähän aikaan olin juuri tullut Kiinaan. Joidenkin mielestä
taidan kuulostaa jo joltain vanhalta ukolta, kun koko ajan puhun
samasta asiasta, Kiinasta, tai ehkä kuulostan ylimieliseltä,
itserakkaalta horisijalta. Pahoitteluni tämän asian johdosta. Yritän
parantua tästä. Siellä idässä sain seurata myös sen seutujen kevään
kulkua, joka kieltämättä tapahtui nopeammin. Ilmat olivat lämpimämmät,
mutta illat tosin aika viileitä (eikä ikkunat eristäneet kylmää juuri
ollenkaan), niin että vielä yhtenä yönä satoi hieman lunta, joka suli
heti pois maahan tullessaan. Vähitelleen luonto alkoi elpyä talven
jäljiltä. Ruoho alkoi viheriöimään, lehtiä tuli puihin, jotka,
kummallista kyllä, lakastuivat alati, joten puu versoi koko ajan uusia
lehtiä. Kadunlakaisijat siivosivat lakastuneita lehtiä pois
harjoillaan. Myös pensaisiin alkoi tulla lehtiä ja kukat alkoivat
kukkia. Kirsikkapuut alkoivat viheriöimään ja puhkesivat kukkaloistoon,
jota kuitenkin kesti vain sen pienen hetken. Jykevät
päivänvarjopuihinkin tuli lopulta lehdet ja kampuksen tiet saivat siten
auringolta suojaavat lehtikaaret. Myös eläinkunta alkoi herätä. Lampien
nuijapäät varttuivat aikuisiksi, ja eräänä yönä pitivät valtavaa
meteliä voimantunnossaan, että ihan säikähdin. Jälkikasvua tuli myös
muuallakin. Kampuksen villikissat saivat pentuja (jotka juoksentelivat
emonsa perässä piilosta toiseen), linnut poikasia, lopulta ilmestyi
perhosia, ja yötaivaalla lensi lepakoita. Lopulta oli kesä ja
pakahduttava kuumuus.
Kevät etenee
yöllä lammelta kuuluu
konnien kurnutus
Keskiviikko 15.3.2006
Tässä vuodenajassa on omat ihanuutensa kuin myös huonet puolensakin.
Auringon lämpö on alkanut sulattaa lumen pois. Kaupungilla oli jopa
asvalttia, jalkakäytävää, joka oli ihan kuivaa. Hiekoituksen jäljiltä
jääneet sorat tosin eivät tunnu mukavilta jalkineiden alla.
Jalkakäytävät alkavat täyttyä myös sohjosta. Välillä joutuu kävelemään
reunojen lumipenkkoja jotteivat jalat kastuisi. Vielä onneksi eivät
tiet kuitenkaan tulvi. Pyöräilijät voivat reteesti ajella keskellä
kulkuväylää. Lumisohjoon painautuu pyörän renkaan jäljet, jotka yön
aikana ovat jäätyneet uriksi. Kinoksien alta alkaa paljastua
kaikenmoista tavaraa; roskia, pulloja, grilliruokapakkauksia,
jätöksiä... Kävellessäni pensasaidan viertä, jossa varpuset
lauleskelivat, haistoin myös mudan hajun. Ristiriitainen - tuoksu vai
haju? - epämiellyttävää kuitenkin upottaessa kenkänsä siihen.
Kevät paljastaa
lumen alta mudan ja
muut yllätykset
Tiistai 14.3.2006
talojen katot
paljastuvat lumelta
vesipisarat
Maanantai 13.3.2006
sunnuntaipäivä
hiljaa pöly leijailee
makaan ja seuraan
Sunnuntai 12.3.2006
Eilen sameaa
oli olut. Samea
tänään on mieli.
Lauantai 11.3.2006
Auringonlasku,
avaan verhot ja päästän
sen vierailulle
Perjantai 10.3.2006
Säikytteleepi
kevät. Lumet rymisee
alas räystäiltä
Torstai 9.3.2006
Hyvä päivä on asenne
Eilen olin mahdottoman huonoissa tiloissa. Oli suuret itseinhot ja
-syytökset, kun en tee tarpeeksi töitä näytelmän eteen, enkä mennyt
ollenkaan capoeira-treeneihin ja illalla olin niin väsynyt etten
jaksanut tehdä koulutehtäviä. Sitten, kun alkaa miettiä kaiken
olevaisen tarkoitusta niin onhan se jo ihan liikaa. Tunteeni ovat
menneet vuoristorataa monina päivinä. Aurinko on kuitenkin jaksanut
antaa voimaa.
Tänään on kuitenkin hyvä päivä, hyvä mieli, seesteinen, kirkas. Aamulla
auto sanoi itsensä irti ja se jouduttiin hinaamaan risteyksestä pois.
Kaksi tuntia meni siihen, kun olisi pitänyt olla harjoituksissa. Mutta
menivätkö hermoni? Ei. Oivalsin jotain ja tulin hyvin iloiseksi. Teemme
vain itse itsellemme nämä kiireet. Kohtalo päätti käräyttää kiireisen
miehen auton moottorin. Siinäpä sitten kiirehdit! Kävelin kotiin ja
takaisin hakemassa bensaa (jos se olisi johtunut siitä, mutta ei). Ilma
oli kirpeä, mutta aurinko lämmitti kasvoja. Lumihiutaleet kimalsivat
auringon valossa. Bensa-aseman pumpun juurella oli paljon
pistaasipähkinän kuoria. Varis nauroi korkeimmalla oksalla ja hytkyi
samalla.
Mihin minulla on kiire ja mitä oikein tavoittelen? Pari päivää sitten
tapaamani kaverini sai minut kysymyksillään jopa vihaiseksi; miksi
oikein tavoittelen onnellisuutta, kun se on niin sattumasta kiinni,
miksi tavoitella mitään. Autoni on tienlaidassa, mutta minulla on kaksi
tervettä jalkaa joilla kävellä, näkevät silmät, toimivat kädet,
rakkaita läheisiä ja kotona karvaiset elukat. Mielessäni soi Jouko
& Kostin Salapoliisin tytär, ja taisin laulaakin sitä. En voinut
olla hymyilemättä. Kiitos sille pojalle, joka tuli auttamaan auton
työnnössä (ei uskaltanut itse tulla kysymään saako auttaa, mutta oli
sen näköinen että halusi ja pyysin) ja sille vanhemmalle miehelle, joka
huikkasi "sitten työntämään".
Tämänpäiväisiä harjoituksia tuli katsomaan meidän yliopettajamme.
Rauhallista mieltäni ei voinut horjuttaa. Pienen tuskailun jälkeen
päätimme Mikon (kolleegani, jonka kanssa teen lopputyöni) kanssa, että
ei tässä kannata alkaa esittämään mitään pätevää. Tuodaan opettaja
sisään, istutetaan tuoliin ja saa katsoa siinä kun punnerramme,
venyttelemme, teemme koreografioita ja kuuntelemme iskelmiä. Opettajan
kysymykset esityksestämme kyllä laittoivat tiukoille. Mutta mitä
oikeastaan on niillä väliä, miten hahmojen persoonallisuuden muutokset
ilmenevät tai niiden säröt. Jotkut joutuvat miettimään hieman
vakavampia asioita; miten saada tämän päivän ruoka tai selviääkö
hengissä iltaan asti. Dramaturgiset mietinnöt on naurettavan
vähempiarvoisia niiden rinnalla. Otetaan ne ilon ja leikin kannalta.
"Hetki lyhyt vaan täällä hengataan." Miksi polttaa itsensä piippuun
jonkun näytelmän takia. Ei se homma mene siten, että on vain jokin
esitys ja sitten se arvioidaan ja siinä se. Mikon sanoin, tämä on
henkinen matka. Jos ja kun saan esityksen valmiiksi saatan hyvinkin
sinä iltana kaatua portaikossa ja menettää henkeni. Mitä oikein
tavoittelen ja miksi? Esitys ei voi olla pääasia, vaan jokainen hetki
matkalla siihen. Sekin kun punnerramme. Tämän tekeminen kasvattaa meitä
monella tapaa. Vaikka sitten rintalihaksia. "Kaikki mikä ei ole
miinusta on plussaa." Näytelmässä haluan myös tuoda ajatuksen esiin,
että ihminen olisi armollinen itselleen. Olemme kaikki heikkoja.
Vaikkakin se ei meitä estä pyrkimästä parempaan. Muistaisinpa olla
armollinen enemmän. Olkoon tämä teksti nyt pitkä haibun.
Tähtipölyä
aamulla auringossa
- näkikö kukaan!
Keskiviikko 8.3.2006
rästitöitä vain
aurinko alkoi paistaa!
rästiin jäävät taas
Tiistai 7.3.2006
loista aurinko!
loista aurinko! loista!
loista loista vaan!
loista vielä enemmän
loista aurinko! loista!
Maanantai 6.3.2006
eiliset juhlat
totta horoskooppini
olen apina!
Sunnuntai 5.3.2006
tanssittaa tuuli
lumihöytyväisiä
sinne sun tänne
Lauantai 4.3.2006
tehtaiden piiput
pilviä tekee yöhön
punertavia
Perjantai 3.3.2006
Ohut kuun sirppi
kallelleen kiepsahtanut
sitten katoaa
Torstai 2.3.2006
Väsynyt mieli
on raskas kantaa. Kuppi
teetä lääkkeeksi
Keskiviikko 1.3.2006
Säätila on todella vaihteleva tähän aikaan vuodesta. Innolla odotan jo
ilmojen lämpiämistä. Sydämeni riemuitsee, kun aurinko paistaa. Koskaan
ei kuitenkaan tiedä minkälainen sää on kun aamulla herää. Pari päivää
sitten lumet olivat jo hiljalleen sulamassa. Aurinko oli kirkas ja
lämmitti. Sitten yht'äkkiä lämpötila tavoittelee jo kahtakymmentä
pakkasen puolella. Tänään sitten aamulla satoi lunta. Tuiskutti paljon
pieniä hiutaleita. Oli kylmä ja aurinko oli kalpeana pilviverhon takana.
Päivän tilanne:
Talvi vastaan kevät on
nyt yksi-nolla
maanantai, 18. helmikuu 2013